Vessareissu varmistaa asian, lapsivesi on mennyt. Uusi side ja sänkyyn pötkölleen. Nyt olisi hyvä hetki nukkua, supistuksia odotellessa. Mutta nukkumatti on kadonnut vieden väsymyksen mennessään. Tilalle on tullut jännitys, onko tänään se päivä?? Vai mennäänkö samalla kaavalla kuin edellinen ja käynnistetään huomenna - päivänä, jolloin ystävä ei mitenkään pääse mukaan.
Surffailen netissä, yllättävän rentona. Innostuneena ja odottavana mutta kuitenkin rauhallisena ja seesteisenä. Supistuksia alkaa tuntua, hyvä niin!
Kelloaan supistuksia, siihenkin on oma appinsa, mikä on enemmän kuin hyvä, koska en mitenkään pysyisi laskuissa mukana. Neljän jälkeen ne tihenevät, ovat noin 5 minuutin välein. Koitan torkahdella ja kerätä voimia niiden välissä. Supistukset on kuitenkin helpompi ottaa vastaan pystyssä, nojaten seinään. Tuntuu hyvältä, nautin.
Kuudelta soitan synnärille ja kerron tilanteen. Kysyn onko allashuone vapaana. Siellä on äiti, mutta siirtävät aamulla osastolle. Sanon, etten vielä ole tulossa, mutta jos tämä tahti jatkuu niin 7 jälkeen. Herätän myös ystävän ja sanon samaa, ei kiirettä, mene vain suihkuun. Kohdunsuu on 3-4cm auki, vielä kestää.
Supistukset voimistuvat. Välillä meinaa tulla itku mutta otan be vastaan yhden kerrallaan ja heti kun vähänkin helpottaa, onnittelen itseäni siitäkin hyvin selviämisestä. Hymyilyttää.
Vähän ennen 7 mietin että jokohan kaveri kohta tulee. Oksennan. Mietin että olen menossa sairaalaan liian aikaisin, mutta tuntuu, etten kohta enää pääse, jos en nyt mene. Lapsivesi muuttuu vihreäksi, joka antaa minulle myös syyn lähteä. Soitan kaverille ja lähden jo ulos vastaan.
Sairaalassa ei pidetä kiirettä. Sanon, etten tarvitse allashuonetta kun veden väri on muuttunut. Otetaan käyrää, kohdunsuu on jo 7cm. Menen suihkuun, jotta kipu helpottaisi. Myöhemmin kaveri kertoo, että hän miettii tajuanko, millä vauhdilla supistuksia tulee, minuutin välein. Ne ovat voimakkaita, en pidä niistä. Itkettää. Onneksi kuuma vesi auttaa.
Suihkun jälkeen alkaa horkka, tärisen ja palelen. Tarvitsen lepoa. Nukahtelen supistusten välillä, ne ovat harventuneet. Transitio, lähellä ollaan. Tiedän, että saan kerätä voimia hetken, kehoni tietää ja johdattaa minua.
Viimeinen reunanei ota hävitäkseen, kätilö yrittää avittaa sitä pään yli useampaan otteeseen tunnin aikana. Viimein hän onnistuu. Vauva liikkuu, en tunnista milloin supistaa ja milloin ei, kun vauva tuntuu pyörivän niin kovasti. Kätilö rohkaisee kun oma usko meinaa kivun keskellä loppua.
Vauva syntyy avosuisena kuten veljensä. Ei ihme, että tuntui kun peräpää olisi ollut repeämässä. Vauva voi kuitenkin hyvin eikä näytä merkkejä vihreän lapsiveden ongelmista. Olin kuulemma itkenyt, itse muistan vain sanovani Fridalle: "Kyllä me selvitään".
