Yli puolivälin...

...ja ensimmäistä kertaa mä en enää jaksaisi odottaa pikkukaverin tapaamista. Haluaisin niin kovin jo päästä vauvantuoksuiseen arkeen ja tuntuukin, että olisin siihen nyt jo valmis.

Raskaus etenee hyvin. Kohta vietetään juhlapäivää, kun ei enää puhuttaisi keskenmenosta vaan syntymästä. Tuota päivää odotan jo kovin. Sen jälkeen tavoite on 30 viikkoa, sitten 36. Nämä ovat merkittäviä merkkipaaluja ihmiselle, jonka raskaudessa on koko ajan läsnä ennenaikaisen syntymän mahdollisuus. 

Merkkejä ei onneksi enää ole ollut kaksosen syntymän jälkeen. Tulen tuon päivän muistamaan aina, sisareni synttärikaiman syntymäpäivänä, vaikkei muru vauva enää ollutkaan. Kuitenkin minun lapseni. 

Tämä jalkapalloilija kuitenkin tekee itsensä tiettäväksi monta kertaa päivässä. En ole tällaista aiemmissa raskauksissa kokenut ja nautin potkuista täysin - vaikka kivuliaita ovatkin!

Pyöräilen edelleen töihin ja vaikka lantio välillä muistuttaakin kulman takana odotettavissa olevasta, nautin kävelystä - vaikka se 5km lenkki olikin vähän ylimitoitettu....

Halipula yltyi viime viikolla lähes sietämättömäksi, mutta onneksi sain yöksi viereeni uskomattoman kemia -nukkujan, joka piti lähellään koko yön. Itsellä nukkuminen jäi tosin vähiin, kun tankkasin jokaisen sekunnin jokaista millimetriä hänen ihoaan. Ehkä joskus uudestaan.

Kuinka outoa olla raskaana

Jollain tapaa mä olen kiintynyt tähän babyyn. Muistelisin kuitenkin, että aiemmissa raskauksissa se tunne olisi ollut jotenkin voimakkaampi jo tässä vaiheessa. Toki olen ollut kovasti huolestunut kun näitä vastoinkäymisiä on ollut, itkenykkin babyn menettämisen pelossa. Mutta toisaalta tuntuu ihan absurdilta olla raskaana. 

Baby potkii jo kovaa. Piti ihan miettiä, miten aiemmin on ollut, mutta ilmeisesti se istukan paikka on saanut aikaan tämän merkittävän eron. Joskus miettii, että vieläkö näitä kivuliaitakin potkuja pitää kestää puoli raskautta. Lohduttaudun ajatuksella, että niiden luonne muuttuu babyn kasvaessa.

Babyn tavaran on kaikki jo hankittuna. Mitään pesänrakennusviettiä ei vielä ole ja nyt tuntuu että asennekin on vähän hällä väliä tällä hetkellä. Ehkä tämä on jokin vaihe. Muut lapsetkin on jo niin isoja, että niiden kanssa touhut on nii erilaisia kuin edellisissä raskauksissa, eikä se lapsiakin ole niin voimakkaasti tässä ja nyt. Sekin varmasti omalta osaltaan vaikuttaa tähän babyyn suhtautumiseen. 

Varmasti myös suhde biologiseen isään vaikuttaa. Kun kyseessä ei ole rakkauslapsi vaan minun babyni. Mutta uskon että rakastan tätä aivan yhtä paljon kuin muitakin lapsiani, ellen jopa sitten kahden vanhemman edestä, kun se aika tulee. 

Toinen ihminen

Kun tapaa ihmisen, jonka kanssa on paljon yhteistä. Mielipiteet ja ajatukset kohtaa niin monella tasolla. Se ihminen saa sut nauramaan, sen seurassa on helppo olla ja juttua riittää. Siihen on helppo ihastua. Mutta kun sä olet raskaana. 

Alusta asti olet tehnyt selväksi, mikä tilanne on: tässä paketissa tulee kaksi yhden hinnalla. Toinen ei säikähdä, mutta asia mietityttää. Siitä huolimatta haluaa tavata kerran, toisen ja kolmannenkin. Mutta kun kaikki muutkin on säikähtäneet, juosseet karkuun. Miksi ei tämäkin jossain vaiheessa?

Pelko hiipii. Tää ihminen olisi niin täydellinen. Puuttuva palanen. Mutta kohta se on kuitenkin pois. Miten siinä uskaltaa olla, heittäytyä ja antaa mennä? Tekisi mieli vetää käsijarrusta ja juosta karkuun, vaikka toisaalta et malttaisi olla erossa toisesta. 

Kun sain tietää olevani raskaana mietin vain, miten pärjään babyn kanssa. Kokonaan huomiotta jäi tämä aika ennen sitä, joka kuitenkin kattaa suurimman osan tätä vuotta. Aiemmin parisuhteessa raskaana olleena ei osannut mitenkään kuvitella näitä tunnemyrskyjä, joita raskaus aiheuttaa. Välillä tuntuu jopa, että babyn syntymä olisi helpotus tähän tilanteeseen.

Tänään me nähdään kolmannen kerran. Pitää kai mun mennä, vaikka pelottaa. Koska en mä halua olla menemättäkään.

Elämä jatkuu <3

Maanantain ultrassa kaksosen pussia ei enää ollut ja lääkäri oli samaa mieltä kanssani vaivojen ja niiden loppumisen syystä. Torstain ajoittaisten supistusten jälkeen mitään ei enää olekaan ollut. Sunnuntaina kävin jopa tunnin kävelyllä, oikein treffeillä! Surkeasta kunnostani huolimatta pysyin hyvin kaverin mukana, mikä oli positiivinen yllätys! 

"Hymypoika"

Tällä viikolla on päästy pyöräilykeleille ja mäkin olen uskaltautunut pyörän selkään. Vaikka se sieltä tippuminen vähän huolettaakin. Rasittaa kuitenkin eri tavalla kuin käveleminen, jospa se siitä vähän kunto nousisi.

Vatsa tuntuu kadonneen, nyt näytän vain lihavalta. Hassu tunne!

Kaipausta

Onpa ollut viikko. Olen ollut vielä sairaslomalla kun supistukset on jatkuneet. Ke aamuna tulo jotain kalvon tapausta, liekö kaksosen pussi nyt 'syntynyt'. Keskiviikon kyllä supisteli, stressaavaa perheasiaa ja itkua lähes koko päivän. Eilen supisteli kävellessä, tänään ei sitäkään. Kunto on kyllä jo ihan olematon! 

Baby onneksi voi hyvin. Sydänääniä olen nyt päässyt kuuntelemaan päivittäin uudella Unborn Heart -laitteella ja app'lla. Loistava!

Mä olen pidemmän aikaa chättäillyt yhden kivan tyypin kanssa ja kerroin sille raskaudestakin. Mua aina ärsyttää kertoa, kun jokainen tyyppi on säikähtänyt tähänkin saakka. Niin tämäkin. Mä en ymmärrä noita, kun ne säikähtää ja tiputtaa hanskansa saman tien. Siinä voi se ainoa oikea lipsahtaa paniikin vuoksi verkoista ihan noin vaan ja voi joutua tyytymään johonkin vähempään tai muuten vain ei-oikeaan myöhemmin. Eikö se nyt kannattaisi kokeilla, eipähän tarvitsisi kiikkustuolissa myöhemmin katua.

Mä taidan nyt luovuttaa tämän osalta. Vaikka en haluaisi. Koska mä kaipaan jotakuta, jonka kanssa jakaa asioita, olla ja nauttia. Ehkä jonain päivänä.