Haluttu, toivottu, rakastettu

Vaikka baby ei ollut tarkkaan suuniteltu ja harkittu, ei se tarkoita etteikö sen saapuminen olisi haluttu. Mä olen monta vuotta halunnut ja toivonut tätä lasta, mutta parisuhteen toinen osapuoli on sen tulon kieltänyt. 

Rakkaus tähän lapseen on alusta saakka ollut vahvaa ja voimakasta ja kasvaa koko ajan. Oivalsin viikonloppuna, että tosiasia, että olen lapselle äiti ja isä, mummut ja ukit, sedät ja tädit tekee minusta erittäin suojelevan lasta kohtaan. Toisaalta puhun avoimesti toisesta kaksosesta enkä peittele isättömyyttä, mutta sen enempää en asioita yleensä avaa, koska niillä ei ole kenellekään mitään merkitystä. 

Toivottavasti musta ei tule ihan karmeaa curling mamaa, kun sitä on jo muidenkin kanssa ollut havaittavissa.

Isosiskot

Isommat sisarukset, alakoulun aloitelleet siskot ja pikkuveli on olleet ihmeissään, hämmennyksissään ja ihastuksissaan tulevasta pikkusisaruksesta. Pienin on ehkä kipuilut eniten, ensin vauva-aseman menettämisestä ja myöhemmin pikkuSISKOSTA: "Mä en jaksa enää näitä siskoja!" oli ensikommentti viikon takaiseen uutiseen.

Isommat ovat tulleet tiiviillä aikataululla, naftisti yli kolmeen vuoteen. Tuntuu ettei kahdesta viimeisestä muistakaan mitään vaan että olisi ensimmäistä nyt odottamassa. 

Toisaalta tuntuu hienolta, että voi tarjota lapsille tämän kokemuksen. Koska on se uutta ja ihmeellistä katsoa äidin vatsassa kasvavaa vauvaa. Tosin vatsan koko alkaa jo nyt mietityttää siinä määrin että varmaan pelkäävät sen kohta halkeavan. 

Äidin aistimukset, tunteet ja ajatukset välittyvät myös lapsille. Huoli babyn hyvinvoinnista tarttuu, "jos Frida syntyisi nyt, jäisikö se henkiin" kysymyksiä tulee varmaan siihen saakka kun siihen voi vastata varmuudella. 

Koko ajan se hetki lähestyy, aletaan olla vaiheessa, jossa jokainen päivä on plussaa. ❤️

Äitienpäivä

Oma äitini oli muutamaa kuukautta vaille 40 kun minä synnyin. Se antaa minulle voimaa ajatuksessa, että minä olen pari kuukautta yli 40 kun Frida syntyy. 

Minulla ja äidillä oli toki rakastava isä ja sisarukset apuna, mutta uskon että vahvat geenit antavat voimaa. 

Meissä on paljon muutakin samaa. Tosin ihan yhtä kovaa kuria en (mielestäni) pidä, enkä ole yhtä ankara. Mutta rakkautta, sitä riittää. 

Tänään vietin äitienpäivää kolmen loistavan hepun kanssa. Olen jossain onnistunut, kun noin hienoja tyyppejä olen saanut aikaiseksi. Ensi vuonna meitä on yksi lisää.

Ollako vai eikö olla?

Ainahan raskausaikaan kuuluu pelkoja ja huolia, mutta tuntuu että mä alan olla kohta jo vähän neuroottinena. Muutamana päivänä on tullut "en mä olekaan raskaana" -olo ja se säikäyttää, kun olen niin monen kohtukuolema -äidin kanssa asiasta käynyt keskusteluja. Tähän liittyy vahvasti vessapelko tunteen jälkeen, sekin juontaa aiemmilta hermohetkiltä.

Onneksi mä hankin pahimpaan säikäyttelyaikaan tuon kotidopplerin, sillä saa pikaisestikin mielenrauhaa itselleen. 

Parin viikon päästä on juhlapäivä kun päästään sinne 24 viikkoon. Seuraava etappi onkin sitten heinäkuun alussa kun vuorossa on 30. Pikku hiljaa.

Löysin tällaisen, oli ihan pakko saada. Tää kuuluis mun mielestä jokaisen yhärimutsin äitiyspakkaukseen! 

It's a girl!!

Rakenneultra oli hieno! Mä en ole ikinä ennen päässyt sellaista kokemaan ja wau, sehän oli hieno! 

Kaikki oli hyvin, mutta silti järkytyksiä tuli. Mä olen tähän saakka ollut ihan varma odottavani poikalasta mutta ei! Se onkin tyttö!! Näytin varmaan tosi epäluuloiselta kun kätilö palasi vielä tarkastamaan asian. Monella on kuulemma joku etiäinen asiasta ollut, paras kaveri oli hankkinut perhosbodynkin, jonka antoi ultran jälkeen...

En tiedä, oliko mulla itselläkin joku etiäinen kun viikko sitten oli pakko tehdä vaaleanpunaiset töppöset varulta tämän päivän kuvaa varten. Ja kuvakin oli valmiina viikonlopun jäljiltä. Mutta prinsessa ❤️

Miksi?

Viimeisen viikon aikana mä olen miettinyt (taas), mikä saa toisen pesemään kätensä omasta lapsestaan. Miten ihmeessä voi vaan kohauttaa olkiaan, kääntää selkänsä ja olla niinkuin mitään ei olisikaan?

Mä haluaisin vastauksia. Selityksen sille, miten näin voi tehdä. Ilman katkeruutta, mutta ihan oman mielenrauhan ja ymmärryksen vuoksi.

En mä ikinä tule sitä vastausta saamaan. Kyllähän se on edelleen mun fb kamu ja varmaan näkee aika monetkin baby -päivitykset, ainakin niin halutessaan. Mikä saa mut miettimään että kokeeko oven olevan sen verran raollaan, että uskaltaa siitä luikahtaa sisään, jos siltä alkaakin tuntumaan. Vai pelottaako liikaa että olisinkin jotain sitten vailla. 

Mietinkin, että pitäisikö mun kuitenkin ilmoittaa sille vauvan syntymästä henkilökohtaisesti ja kiittää siitä mitä olen saanut. Ja samaan hengenvetoon todeta, että ovi on raollaan, ilman velvoitteita, jos siltä alkaa tuntua.

Huomenna on rakenneultra, jonka jälkeen somessa tuodaan julki, pitikö poika -hytinät paikkansa, ja myös, miten hyvin sijais-daddy hommansa hoitaa, se kun tuntuu monia niin mietityttävän. Koska mä olen supernainen.