Nautin!!

Viikon sisään tuli 3 sairaalakäyntiä rutiinineuvolan lisäksi. Yksi synnärillä, yksi äitipolilla ja yksi päivystyksessä. Viimeinen sijoittui iltayöhön ja jouduin kuskaamaan lapset mukana kun eivät uskaltaneet yksin jäädä kotiin. 

Supistuksia ja vuotoa. Vesien menon epäilyä. Istukkakin on siirtynyt hyvin edestä (liekö ollutkaan), kaksosen pussi kohdunsuulla muuttui verihyytymäksi, yrittäisikö kroppa sitä ulos. 

Baby on ihanan virkeä. Viimeisessä ultrassa oli kunnon jumppa päällä - mikä oli isompien kiva nähdä, kun olivat mukana. 

Huomenna kokeilen töissä oloa. Viime tiistaina supisteli koko päivän siellä, siitä jäin sairauslomalle. Nyt onneksi on se vara, että soittamalla synnärille saan sieltä sairauslomalapun.

Mutta mä en halua valittaa! Mä en ole ikinä pitänyt ihmisistä, jotka valittavat raskaudesta, sori vaan. Onhan mulla ollut omat vaivani (kuten liikkuminen ja nyt tämä), mutta mä nautin. Tämä on niin ihmeellistä aikaa, kasvattaa uutta elämää sisällään. Eikä sitä saa kaikki kokea, vaikka kuinka haluaisivat. Tämä raskaus on omalla kohdalla ainutlaatuinen myös siksi, että tiedän tämän olevan viimeinen ja haluan nauttia ja painaa siitä muistijälkiä. Ihanaa aikaa ❤️

Onneksi kaikki on hyvin

Silloin kun normaali vessareissu vaihtuu huomioksi verenvuodosta ja peloksi vauvan menettämisestä iskee paniikki. Ja tietenkin olet yksin. Hysteeristä itkua ja soitto päivystävälle sairaanhoitajalle joka neuvoo odottelemaan aamuun kotona ja soittamaan neuvolaan. Päätyy kuitenkin konsultoimaan synnytyssalia, jonka asiakkaaksi ollaan vielä liian pieniä. Onneksi siellä on hiljaista niin päästään käymään, koska juuri tänään baby ei selkeästi liiku, ja vaikka kipuja ei ole, mietin vaik muutaman päivän olleita supistuksia.

Vanha tuttu kätilö on ihana. Rauhoittelee ja sanoo että etsitään rauhassa. Ja se tunne, kun istukan suhinan seasta erotan pienen hevoslaukan. Se katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta siellä se on! Kätilö jatkaa etsimistä, kunnes on tavoittanut tarpeeksi monta kertaa. Mikä helpotus. 

Lääkäri juttelee niitä näitä, kyselee kaikennäköistä turhaakin ja varmistaa että kaikki on hyvin. Ensin epäilee että kaksonen on syntynyt, mutta sitten kyselee työstäni, koska istukka peittää kohdunsuun kokonaan. Verta näkyy edelleen ja on hyvin paljon mahdollista, että näitä reissuja tulee vielä lisää jos supistelu jatkuu. 

Itkun jälkeen irtoaa jo melkein vähän helpottunut hymy. Kaiken tämän lopullisuus on jälleen palautettu mieleen. Jospa baby nyt jaksaisi ja selviäisimme tästä kaikesta.

Mysteeristä...

Olen kieltäytynyt kertomasta babyn laskettua aikaa tarkemmin kenellekään kahta parasta ystävääni lukuunottamatta. Ihmisten spontaaneihin kysymyksiin vastaan yleensä "loppukesästä" tai "alkusyksystä". Tänä herättää ihmisissä usein ihmettystä, jotenkin tarkan (!) päivän tulisi jotenkin olla yleistä tietoa?

Omat aiemmat babyt ovat syntyneet raskausviikoilla 38-42, eli raskauden normaalin keston puitteissa. Tämä tarkoittaa että yhden päivän sijaan jo ihan tuolla tilastoilla mahdollisia babyn saapumisajankohtia on aika monta. Yhden päivämäärän tuijottaminen, erityisesti kun neuvolan järjestelmät ovat niin kankeita, etteivät taivu kuin yhden tavan malliin - jonka tiedän vääräksi. Ultra on kanssani samaa mieltä, mutta tämä ei "virallista" päivää muuta.

Suora kommentti eiliseltä oli "No onpa kummallisen mysteeristä". Totesin vain, että minulla on muutakin stressattavaa kuin ihmisten kyselyt näinkin yksityisestä asiasta. Sama ihminen ihmetteli, miksi en tämän hetkistä viikkotilannetta voi sanoa - perusmatikallakin tästä saa paljon informaatiota irti. Liian paljon tällä hetkellä. 

Myös ensimmäiset pallokosketukset on jo havaittu. En tästä pahastunut kun se tuli läheiseltä ihmiseltä, mutta se muistutti minua taas raskauden julkisuudesta - kuinka tulevat äidit ja syntyvät vauvat ovat "yleistä riistaa" kaikille ympäröiville ihmisille. 

Tässä vaiheessa "Odottavan aika on pitkä" -lausahdus saa taas aivan uuden merkityksen.

Päivän paras hetki...

...on mennä illalla nukkumaan. Silloin on tarpeeksi rauhallista kuulostella ja tuntea, kuinka baby pitää omaa sirkusta vatsassa. Potkuja ei vielä tunne, mutta ne voltinheitot kyllä. Se on nykyään se hetki, kun muistaa taas olevansa raskaana. 

Mitään kielteisiä raskausoireita ei ole, housut tippuvat jalasta vatsan turvotuksen laskettua ja olo on mitä mainioin. Lantiokaan ei vielä vihoittele koko ajan, ainoastaan vihjailee välillä tulevasta. Ihana, ihana keskiraskaus ❤️

Seksiä!!!

Kun on parisuhteessa ja raskaana, tämäkin hoituu aika luontevasti, ellei isä ole hermoheikko tai itsestään lähes liikoja luuleva "satutanko mä vauvaa" -tyyppi.

Mutta sitten kun odotat yksin? Panoseuraa voi olla hankala löytää, varsinkin kasvavan vatsan kanssa. Baareihin ei huvita lähteä mutta jos ei lähipiiristä löydy potentiaalista vaihtoehtoa, on käytettävä mielikuvitusta. 

Tässä alkuvaiheessa homma onneksi hoituu vielä suhteellisen diskreetisti eikä random tyyppi välttämättä edes ehdi hoksata vatsaa, vaikka itse sen jo huomaakin. Varsinkin kun Tinderistä poimii sen nuoren ja innokkaan kaverin. Kun vielä käy niin hyvä mäihä, että kaveri on muuttamassa paikkakunnalta, ei tarvitse huolehtia että tähän törmäisi isovatsaisena ruokakaupassa. Perfect match seuraavaksi kuukaudeksi tai jotain. Ei murehdita vielä pidemmälle.

Itku, vitutus vai molemmat?

Chättäilin babyn isä kanssa eilen. Ei ole oltu yhteydessä kuuteen viikkoon. Silloin keskusteltiin aika jäätävään sävyyn, kerroin pitäväni babyn ja hän ei ollut kovin innoissaan ajatuksesta. Esitin toiveen että jossain vaiheessa kertoisi, haluaako kuulla meistä, mitään en ole vailla. 

Vaikka olen tehnyt babyn pitämispäätöksen lähtökohdasta, että tulen olemaan yksin, sai "Antaisit jo olla" -viesti aikaan valtavan vitutuksen aallon sekä kyyneleet virtaamaan.

Löysässä hirressä roikkuminen on kuitenkin pahinta. Tänään olo on ollut seesteinen, kevyt ja onnellinen. Mun ei tarvii kenenkään kanssa riidellä tästä lapsesta! 

Have you heard the gossip?!?

Siis oikeesti, kun tuo vanha vastikään eronnut nainen on nyt raskaana! Eikä sillä ole edes miestä!!! 

Just joo. 

Mietin tätä asiaa muutaman päivän. Ensin olin vihainen, sitten surullinen ja lopulta tuli mieleen vaan Sannin "Mitähän vittua" -biisi. 

Mua tuntevat ei ehkä kuvailisi mua mitenkään "heikonpuoleisena" ihmisenä ja sen mukaisesti ajattelin tämänkin asian hoitaa. Joten... 

Juoruilusta ei ole iloa kun tieto on julkista.

Ja voi miten ihania tsemppiviestejä ja -puheluita olenkaan saanut! Kun olen pohtinut paljon verkostojen vähyyttä niin verkostoa vertaistukeen ja keskusteluun löytyy kyllä. Ihmiset on ihania!