Vauva-arkea

Meillä on mennyt hyvin. Ajatus pitkästä pesimisestä tosin jäi, äitini kuoli 3 pv Fridan syntymän jälkeen. Ensimmäisellä viikolla ehdittiin lojumaan peiton alla ihokkain kahtena päivänä. Läheisyyttä ei silti ole puuttunut. 

Tänään on ensimmäinen päivä, kun olen kaivannut toista käsiparia. Eilinen oli jo vähän levoton päivä, tänään Frida on nukkunut yhdet unet, muuten on ollut sylissä koko ajan. Ystävä kävi onneksi kylässä sylittämässä vähän aikaa. 

Vitsaileminen kaikille että Frida tietää äitinsä olevan vanha ja yksin, kun kysyvät miten meillä nukutaan. Prinsessa on alusta saakka nukkunut pidemmän jakson alkuyöstä ja itsekin olen malttanut mennä ajallaan nukkumaan, joten olemme jaksaneet ihan hyvin. 

Olen nauttinut näistä viikoista. Pelottaa, miten kaikki unohtuu! Vauva vuosi -kortit toimivat myös myöhemmin muistuttajina, kun niihin voi kirjoittaa muistot myöhemiä aikoja varten. Suosittelen, erityisesti jos muistojen jakajaa ei ole. 

Frida on täällä!

Mä olen ollut tässä tilanteessa ennenkin. Ei tää voi olla pissaa! Herään tunteeseen että jalkovälistä valui nestettä valtoimenaan. Pyörähdän sängystä ylös ja katson kelloa 2:37. 

Vessareissu varmistaa asian, lapsivesi on mennyt. Uusi side ja sänkyyn pötkölleen. Nyt olisi hyvä hetki nukkua, supistuksia odotellessa. Mutta nukkumatti on kadonnut vieden väsymyksen mennessään. Tilalle on tullut jännitys, onko tänään se päivä?? Vai mennäänkö samalla kaavalla kuin edellinen ja käynnistetään huomenna - päivänä, jolloin ystävä ei mitenkään pääse mukaan. 

Surffailen netissä, yllättävän rentona. Innostuneena ja odottavana mutta kuitenkin rauhallisena ja seesteisenä. Supistuksia alkaa tuntua, hyvä niin! 

Kelloaan supistuksia, siihenkin on oma appinsa, mikä on enemmän kuin hyvä, koska en mitenkään pysyisi laskuissa mukana. Neljän jälkeen ne tihenevät, ovat noin 5 minuutin välein. Koitan torkahdella ja kerätä voimia niiden välissä. Supistukset on kuitenkin helpompi ottaa vastaan pystyssä, nojaten seinään. Tuntuu hyvältä, nautin. 

Kuudelta soitan synnärille ja kerron tilanteen. Kysyn onko allashuone vapaana. Siellä on äiti, mutta siirtävät aamulla osastolle. Sanon, etten vielä ole tulossa, mutta jos tämä tahti jatkuu niin 7 jälkeen. Herätän myös ystävän ja sanon samaa, ei kiirettä, mene vain suihkuun. Kohdunsuu on 3-4cm auki, vielä kestää. 

Supistukset voimistuvat. Välillä meinaa tulla itku mutta otan be vastaan yhden kerrallaan ja heti kun vähänkin helpottaa, onnittelen itseäni siitäkin hyvin selviämisestä. Hymyilyttää.

Vähän ennen 7 mietin että jokohan kaveri kohta tulee. Oksennan. Mietin että olen menossa sairaalaan liian aikaisin, mutta tuntuu, etten kohta enää pääse, jos en nyt mene. Lapsivesi muuttuu vihreäksi, joka antaa minulle myös syyn lähteä. Soitan kaverille ja lähden jo ulos vastaan. 

Sairaalassa ei pidetä kiirettä. Sanon, etten tarvitse allashuonetta kun veden väri on muuttunut. Otetaan käyrää, kohdunsuu on jo 7cm. Menen suihkuun, jotta kipu helpottaisi. Myöhemmin kaveri kertoo, että hän miettii tajuanko, millä vauhdilla supistuksia tulee, minuutin välein. Ne ovat voimakkaita, en pidä niistä. Itkettää. Onneksi kuuma vesi auttaa. 

Suihkun jälkeen alkaa horkka, tärisen ja palelen. Tarvitsen lepoa. Nukahtelen supistusten välillä, ne ovat harventuneet. Transitio, lähellä ollaan. Tiedän, että saan kerätä voimia hetken, kehoni tietää ja johdattaa minua. 

Viimeinen reunanei ota hävitäkseen, kätilö yrittää avittaa sitä pään yli useampaan otteeseen tunnin aikana. Viimein hän onnistuu. Vauva liikkuu, en tunnista milloin supistaa ja milloin ei, kun vauva tuntuu pyörivän niin kovasti. Kätilö rohkaisee kun oma usko meinaa kivun keskellä loppua. 

Vauva syntyy avosuisena kuten veljensä. Ei ihme, että tuntui kun peräpää olisi ollut repeämässä. Vauva voi kuitenkin hyvin eikä näytä merkkejä vihreän lapsiveden ongelmista. Olin kuulemma itkenyt, itse muistan vain sanovani Fridalle: "Kyllä me selvitään". 

Välipäivä

En ole kertonut laskettua aikaa kuin muutamalle ihmiselle. Ihan koska en jaksa joko joko -kyselyitä, joita näkyy valinnastani huolimatta tulevan.

Miksi? Koska hedelmöiittymisestä laskettuna 40 viikon hatusta vedetty laskettu päivä oli eilen, neuvolan laskurin mukaan huomenna ja Woodsin laskukaavalla se on keskiviikosta perjantaihin, koska kiertoni on epäsäännöllinen. Ja kun raskaudet kestää normaalisti sen 38-42 viikkoa. 

Tyttöjen kanssa olen ollut pitkä kantaja, ne ovat menneet 41 viikon huitteille. Olen koko ajan sanonut että loppuviikon täysikuu ja raskauden kesto antavat vahvimmat mahdollisuudet syntymälle. Tai sitten se menee sinne 41 viikolle, kuten isompien tyttöjen kanssa. 

Eli ihan miten vaan. Nyt flunssaisena ei jaksaisi yhtään kiinnostaa, joten kyllähän se varmaan kohta tulee.. 

Ei helvetti, mulle tulee vauva.

Ei helvetti. Mulle tulee vauva. Olikohan tää nyt ihan loppuun asti mietitty.

Näitä hetkiä on tullut koko raskauden ajan silloin tällöin. Viimeisen viikon aikana niitä on tullut monta kertaa päivässä. Huomaa että synnytys lähestyy. Toisinaan hetki menee ohi naurahduksella ja olan kohautuksella, toisinaan se lietsoo hieman paniikkia ja levottomuutta. Ei siksi, ettenkö tietäisi pärjääväni vaan siksi, että miten kaikki käytännön asiat hoituvat. Minne isommat kun synnytys käynnistyy? Mitä kun vauva on kipeä? Tai kun minä olen kipeä? 

Olen hokenut tätä isommillekin ja he kohauttavat olkiaan ja toteavat että sanoit tuon jo. Heidän elämässään muutos on erilainen. Vauvaa odotetaan malttamattomana, mutta he pääsevät nauttimaan nimenomaan hyvistä hetkistä. 

Tiedän, että tulee niitä hetkiä jolloin mietin, miksi olen tähän ryhtynyt. Miksi juuri minä? Miksi juuri nyt? Onneksi ihmiselle ei anneta enemmän kuin tämä kestää ❤️

Yksinolosta ja yksinäisyydestä

Tänä aamuna meinasin pyörtyä suihkuun. Mun pahin pelko babyn ollessa täällä on tähän saakka ollut juuri tämän suuntainen: kaadun ja isken pääni - miten kauan baby joutuu yksin täällä itkemään ennenkuin kukaan huomaa mitään. Onneksi tänään selvisin säikähdyksellä, joskin muutaman sekunnin aikana klassisesti kaikki mahdolliset skenaariot vilisivätkin silmien edessä. 

Koko päivän on ollut vähän heikko ja outo olo fyysesti. En tiedä, kumpi johtuu kummasta mutta en haluaisi olla yksin. 

Eilisillan olen katsonut miehen sylissä elokuvia, se on halaillut ja hyväillyt. Teki uskomattoman hyvää halipulaan, varmaan molemmille. Siitä miehestä ei ikinä tule babylle isukkia eikä se varmaan tiedä, miten suhtautua koko asiaan, mutta aikuisena, yksinäisenä naisena sattu kyllä just oikeeseen hetkeen. 

Kosketuksesta vaan tulee riippuvaiseksi. Sen makuun kun pääsee, sitä haluaa lisää. Ei halua olla ilman tai malta odottaa seuraavaa, vaan haluaisi kaiken olevan tässä ja nyt. Näissä hormoneissa uiskennellessa ei edes huomaa sitä läheisyyden puutetta, jos se on arkipäiväistynyt parisuhteessa. Mutta kun olet yksin, olet yksin - vaikket aina yksinäinen. Nautin yksin olosta paljon suurimman osan aikaa. Nautin vapauden tunteesta, kun saan tehdä mitä haluan kyselemättä kenenkään mielipidettä. Ja nautin, kun saan tehdä kaikki babya koskevat päätökset itse, neuvottelematta kenenkään kanssa. En halua ketään osaksi arkea, ainoastaan rusinat pullasta itselleni ja ehkä jollekin toiselle - seuraa, läheisyyttä ja tunnetta kun molemmille se sopii.

Kupla

Aika rientää. Nyt jo viimeinen kolmannes käsillä. Loppu häämöttää, vaikken sitä halua. Haluan nauttia tästä tunteesta, kun aamulla herään ja vauva potkii. Tai kun illalla köllimme, silittelen häntä ja hän potkii takaisin. Meidän omia hetkiämme ❤️

Ystäväni sanoi niin ihanasti:

"Älä pelkää sitä yksin oloa. Te kaksi luotte siihen oman yhteyden. Ja muksu tottuu heti siihen että te olette kaksin. Kahden vanhemman muksu tottuu siihen että on kaksi koko ajan. Te kaksi nukutte ja syötte omaan rytmiinne, käytte yhdessä suihkussa, meette päikkäreille syötte molemmat, käytte kävelyllä, otatte nokoset , syötte, elätte samaa tahtia. Sitten kun sun pitää palata töihin, etsit hyvän hoitopaikan tai hoitajan. Sit kun tytteli tulee murkkuikään uhkailet sitä ULLALLA. maailman ankarin täti!"

Niinpä. Samaa tahtia, kuten nytkin. Omassa kuplassamme, jossa käy erilaisia ihmisiä mutta tämä on meidän maailmamme. Enkä anna sen vähästä järkkyä.  

Eläköön!

Jo yli 26 viikkoa! Uskomatonta, miten aika rientää. 25 oli ensimmäinen tavoite ja siihen päästiin, nyt jo heilahtamalla ylikin. Seuraava tavoite, 30 viikkoa on myös jo ihan kulman takana! Pari viikkoa sitten oli ylsi torstai kun baby ei liikkunut koko päivänä ja mietin jo kotona itkien että pitääkö mun lähteä jonnekin näytille, kun niin huoletti. Se on onneksi ollut ainoa päivä, muuten mieli on ollut aika levollinen.

Viiden viikon äitipolikäynnillä sanoin jo lääkärillekin että tällä ressaamisella ja jokaisesta päivästä iloitsemisella lupaan olla valittamatta viikolla 42 kun mietitään käynnistämistä. Niinhän tässä varmaan kuitenkin käy.

Pari viikkoa on supistellut ihan päivittäin, murre hirmu damagea ole päässyt tapahtumaan. Kaikki ammattilaiset kysyy, onko ne kipeitä. Kovin suhteellinen kysymys ihmiselle, joka synnyttää ilman kivunlievitystä, kun niidenkin kanssa pärjää ihan ok. Eli jos ne sattuisi niin en varmaan näillä viikoilla kotona odottelisi kun sehän tarkoittaisi aksöniä.

Babylle on varmaan kaikki valmiina. Paitsi äp pakkauksen vaatteet pitää vielä pestä. Jätin ne siskoille hypisteltäviksi muttei niitä kiinnostanut yhtään, eivät edes ole laatikkoon kurkanneet!  

Päivä kerrallaan eteenpäin!

Haluttu, toivottu, rakastettu

Vaikka baby ei ollut tarkkaan suuniteltu ja harkittu, ei se tarkoita etteikö sen saapuminen olisi haluttu. Mä olen monta vuotta halunnut ja toivonut tätä lasta, mutta parisuhteen toinen osapuoli on sen tulon kieltänyt. 

Rakkaus tähän lapseen on alusta saakka ollut vahvaa ja voimakasta ja kasvaa koko ajan. Oivalsin viikonloppuna, että tosiasia, että olen lapselle äiti ja isä, mummut ja ukit, sedät ja tädit tekee minusta erittäin suojelevan lasta kohtaan. Toisaalta puhun avoimesti toisesta kaksosesta enkä peittele isättömyyttä, mutta sen enempää en asioita yleensä avaa, koska niillä ei ole kenellekään mitään merkitystä. 

Toivottavasti musta ei tule ihan karmeaa curling mamaa, kun sitä on jo muidenkin kanssa ollut havaittavissa.

Isosiskot

Isommat sisarukset, alakoulun aloitelleet siskot ja pikkuveli on olleet ihmeissään, hämmennyksissään ja ihastuksissaan tulevasta pikkusisaruksesta. Pienin on ehkä kipuilut eniten, ensin vauva-aseman menettämisestä ja myöhemmin pikkuSISKOSTA: "Mä en jaksa enää näitä siskoja!" oli ensikommentti viikon takaiseen uutiseen.

Isommat ovat tulleet tiiviillä aikataululla, naftisti yli kolmeen vuoteen. Tuntuu ettei kahdesta viimeisestä muistakaan mitään vaan että olisi ensimmäistä nyt odottamassa. 

Toisaalta tuntuu hienolta, että voi tarjota lapsille tämän kokemuksen. Koska on se uutta ja ihmeellistä katsoa äidin vatsassa kasvavaa vauvaa. Tosin vatsan koko alkaa jo nyt mietityttää siinä määrin että varmaan pelkäävät sen kohta halkeavan. 

Äidin aistimukset, tunteet ja ajatukset välittyvät myös lapsille. Huoli babyn hyvinvoinnista tarttuu, "jos Frida syntyisi nyt, jäisikö se henkiin" kysymyksiä tulee varmaan siihen saakka kun siihen voi vastata varmuudella. 

Koko ajan se hetki lähestyy, aletaan olla vaiheessa, jossa jokainen päivä on plussaa. ❤️

Äitienpäivä

Oma äitini oli muutamaa kuukautta vaille 40 kun minä synnyin. Se antaa minulle voimaa ajatuksessa, että minä olen pari kuukautta yli 40 kun Frida syntyy. 

Minulla ja äidillä oli toki rakastava isä ja sisarukset apuna, mutta uskon että vahvat geenit antavat voimaa. 

Meissä on paljon muutakin samaa. Tosin ihan yhtä kovaa kuria en (mielestäni) pidä, enkä ole yhtä ankara. Mutta rakkautta, sitä riittää. 

Tänään vietin äitienpäivää kolmen loistavan hepun kanssa. Olen jossain onnistunut, kun noin hienoja tyyppejä olen saanut aikaiseksi. Ensi vuonna meitä on yksi lisää.

Ollako vai eikö olla?

Ainahan raskausaikaan kuuluu pelkoja ja huolia, mutta tuntuu että mä alan olla kohta jo vähän neuroottinena. Muutamana päivänä on tullut "en mä olekaan raskaana" -olo ja se säikäyttää, kun olen niin monen kohtukuolema -äidin kanssa asiasta käynyt keskusteluja. Tähän liittyy vahvasti vessapelko tunteen jälkeen, sekin juontaa aiemmilta hermohetkiltä.

Onneksi mä hankin pahimpaan säikäyttelyaikaan tuon kotidopplerin, sillä saa pikaisestikin mielenrauhaa itselleen. 

Parin viikon päästä on juhlapäivä kun päästään sinne 24 viikkoon. Seuraava etappi onkin sitten heinäkuun alussa kun vuorossa on 30. Pikku hiljaa.

Löysin tällaisen, oli ihan pakko saada. Tää kuuluis mun mielestä jokaisen yhärimutsin äitiyspakkaukseen! 

It's a girl!!

Rakenneultra oli hieno! Mä en ole ikinä ennen päässyt sellaista kokemaan ja wau, sehän oli hieno! 

Kaikki oli hyvin, mutta silti järkytyksiä tuli. Mä olen tähän saakka ollut ihan varma odottavani poikalasta mutta ei! Se onkin tyttö!! Näytin varmaan tosi epäluuloiselta kun kätilö palasi vielä tarkastamaan asian. Monella on kuulemma joku etiäinen asiasta ollut, paras kaveri oli hankkinut perhosbodynkin, jonka antoi ultran jälkeen...

En tiedä, oliko mulla itselläkin joku etiäinen kun viikko sitten oli pakko tehdä vaaleanpunaiset töppöset varulta tämän päivän kuvaa varten. Ja kuvakin oli valmiina viikonlopun jäljiltä. Mutta prinsessa ❤️

Miksi?

Viimeisen viikon aikana mä olen miettinyt (taas), mikä saa toisen pesemään kätensä omasta lapsestaan. Miten ihmeessä voi vaan kohauttaa olkiaan, kääntää selkänsä ja olla niinkuin mitään ei olisikaan?

Mä haluaisin vastauksia. Selityksen sille, miten näin voi tehdä. Ilman katkeruutta, mutta ihan oman mielenrauhan ja ymmärryksen vuoksi.

En mä ikinä tule sitä vastausta saamaan. Kyllähän se on edelleen mun fb kamu ja varmaan näkee aika monetkin baby -päivitykset, ainakin niin halutessaan. Mikä saa mut miettimään että kokeeko oven olevan sen verran raollaan, että uskaltaa siitä luikahtaa sisään, jos siltä alkaakin tuntumaan. Vai pelottaako liikaa että olisinkin jotain sitten vailla. 

Mietinkin, että pitäisikö mun kuitenkin ilmoittaa sille vauvan syntymästä henkilökohtaisesti ja kiittää siitä mitä olen saanut. Ja samaan hengenvetoon todeta, että ovi on raollaan, ilman velvoitteita, jos siltä alkaa tuntua.

Huomenna on rakenneultra, jonka jälkeen somessa tuodaan julki, pitikö poika -hytinät paikkansa, ja myös, miten hyvin sijais-daddy hommansa hoitaa, se kun tuntuu monia niin mietityttävän. Koska mä olen supernainen.

Yli puolivälin...

...ja ensimmäistä kertaa mä en enää jaksaisi odottaa pikkukaverin tapaamista. Haluaisin niin kovin jo päästä vauvantuoksuiseen arkeen ja tuntuukin, että olisin siihen nyt jo valmis.

Raskaus etenee hyvin. Kohta vietetään juhlapäivää, kun ei enää puhuttaisi keskenmenosta vaan syntymästä. Tuota päivää odotan jo kovin. Sen jälkeen tavoite on 30 viikkoa, sitten 36. Nämä ovat merkittäviä merkkipaaluja ihmiselle, jonka raskaudessa on koko ajan läsnä ennenaikaisen syntymän mahdollisuus. 

Merkkejä ei onneksi enää ole ollut kaksosen syntymän jälkeen. Tulen tuon päivän muistamaan aina, sisareni synttärikaiman syntymäpäivänä, vaikkei muru vauva enää ollutkaan. Kuitenkin minun lapseni. 

Tämä jalkapalloilija kuitenkin tekee itsensä tiettäväksi monta kertaa päivässä. En ole tällaista aiemmissa raskauksissa kokenut ja nautin potkuista täysin - vaikka kivuliaita ovatkin!

Pyöräilen edelleen töihin ja vaikka lantio välillä muistuttaakin kulman takana odotettavissa olevasta, nautin kävelystä - vaikka se 5km lenkki olikin vähän ylimitoitettu....

Halipula yltyi viime viikolla lähes sietämättömäksi, mutta onneksi sain yöksi viereeni uskomattoman kemia -nukkujan, joka piti lähellään koko yön. Itsellä nukkuminen jäi tosin vähiin, kun tankkasin jokaisen sekunnin jokaista millimetriä hänen ihoaan. Ehkä joskus uudestaan.

Kuinka outoa olla raskaana

Jollain tapaa mä olen kiintynyt tähän babyyn. Muistelisin kuitenkin, että aiemmissa raskauksissa se tunne olisi ollut jotenkin voimakkaampi jo tässä vaiheessa. Toki olen ollut kovasti huolestunut kun näitä vastoinkäymisiä on ollut, itkenykkin babyn menettämisen pelossa. Mutta toisaalta tuntuu ihan absurdilta olla raskaana. 

Baby potkii jo kovaa. Piti ihan miettiä, miten aiemmin on ollut, mutta ilmeisesti se istukan paikka on saanut aikaan tämän merkittävän eron. Joskus miettii, että vieläkö näitä kivuliaitakin potkuja pitää kestää puoli raskautta. Lohduttaudun ajatuksella, että niiden luonne muuttuu babyn kasvaessa.

Babyn tavaran on kaikki jo hankittuna. Mitään pesänrakennusviettiä ei vielä ole ja nyt tuntuu että asennekin on vähän hällä väliä tällä hetkellä. Ehkä tämä on jokin vaihe. Muut lapsetkin on jo niin isoja, että niiden kanssa touhut on nii erilaisia kuin edellisissä raskauksissa, eikä se lapsiakin ole niin voimakkaasti tässä ja nyt. Sekin varmasti omalta osaltaan vaikuttaa tähän babyyn suhtautumiseen. 

Varmasti myös suhde biologiseen isään vaikuttaa. Kun kyseessä ei ole rakkauslapsi vaan minun babyni. Mutta uskon että rakastan tätä aivan yhtä paljon kuin muitakin lapsiani, ellen jopa sitten kahden vanhemman edestä, kun se aika tulee. 

Toinen ihminen

Kun tapaa ihmisen, jonka kanssa on paljon yhteistä. Mielipiteet ja ajatukset kohtaa niin monella tasolla. Se ihminen saa sut nauramaan, sen seurassa on helppo olla ja juttua riittää. Siihen on helppo ihastua. Mutta kun sä olet raskaana. 

Alusta asti olet tehnyt selväksi, mikä tilanne on: tässä paketissa tulee kaksi yhden hinnalla. Toinen ei säikähdä, mutta asia mietityttää. Siitä huolimatta haluaa tavata kerran, toisen ja kolmannenkin. Mutta kun kaikki muutkin on säikähtäneet, juosseet karkuun. Miksi ei tämäkin jossain vaiheessa?

Pelko hiipii. Tää ihminen olisi niin täydellinen. Puuttuva palanen. Mutta kohta se on kuitenkin pois. Miten siinä uskaltaa olla, heittäytyä ja antaa mennä? Tekisi mieli vetää käsijarrusta ja juosta karkuun, vaikka toisaalta et malttaisi olla erossa toisesta. 

Kun sain tietää olevani raskaana mietin vain, miten pärjään babyn kanssa. Kokonaan huomiotta jäi tämä aika ennen sitä, joka kuitenkin kattaa suurimman osan tätä vuotta. Aiemmin parisuhteessa raskaana olleena ei osannut mitenkään kuvitella näitä tunnemyrskyjä, joita raskaus aiheuttaa. Välillä tuntuu jopa, että babyn syntymä olisi helpotus tähän tilanteeseen.

Tänään me nähdään kolmannen kerran. Pitää kai mun mennä, vaikka pelottaa. Koska en mä halua olla menemättäkään.

Elämä jatkuu <3

Maanantain ultrassa kaksosen pussia ei enää ollut ja lääkäri oli samaa mieltä kanssani vaivojen ja niiden loppumisen syystä. Torstain ajoittaisten supistusten jälkeen mitään ei enää olekaan ollut. Sunnuntaina kävin jopa tunnin kävelyllä, oikein treffeillä! Surkeasta kunnostani huolimatta pysyin hyvin kaverin mukana, mikä oli positiivinen yllätys! 

"Hymypoika"

Tällä viikolla on päästy pyöräilykeleille ja mäkin olen uskaltautunut pyörän selkään. Vaikka se sieltä tippuminen vähän huolettaakin. Rasittaa kuitenkin eri tavalla kuin käveleminen, jospa se siitä vähän kunto nousisi.

Vatsa tuntuu kadonneen, nyt näytän vain lihavalta. Hassu tunne!

Kaipausta

Onpa ollut viikko. Olen ollut vielä sairaslomalla kun supistukset on jatkuneet. Ke aamuna tulo jotain kalvon tapausta, liekö kaksosen pussi nyt 'syntynyt'. Keskiviikon kyllä supisteli, stressaavaa perheasiaa ja itkua lähes koko päivän. Eilen supisteli kävellessä, tänään ei sitäkään. Kunto on kyllä jo ihan olematon! 

Baby onneksi voi hyvin. Sydänääniä olen nyt päässyt kuuntelemaan päivittäin uudella Unborn Heart -laitteella ja app'lla. Loistava!

Mä olen pidemmän aikaa chättäillyt yhden kivan tyypin kanssa ja kerroin sille raskaudestakin. Mua aina ärsyttää kertoa, kun jokainen tyyppi on säikähtänyt tähänkin saakka. Niin tämäkin. Mä en ymmärrä noita, kun ne säikähtää ja tiputtaa hanskansa saman tien. Siinä voi se ainoa oikea lipsahtaa paniikin vuoksi verkoista ihan noin vaan ja voi joutua tyytymään johonkin vähempään tai muuten vain ei-oikeaan myöhemmin. Eikö se nyt kannattaisi kokeilla, eipähän tarvitsisi kiikkustuolissa myöhemmin katua.

Mä taidan nyt luovuttaa tämän osalta. Vaikka en haluaisi. Koska mä kaipaan jotakuta, jonka kanssa jakaa asioita, olla ja nauttia. Ehkä jonain päivänä. 

Nautin!!

Viikon sisään tuli 3 sairaalakäyntiä rutiinineuvolan lisäksi. Yksi synnärillä, yksi äitipolilla ja yksi päivystyksessä. Viimeinen sijoittui iltayöhön ja jouduin kuskaamaan lapset mukana kun eivät uskaltaneet yksin jäädä kotiin. 

Supistuksia ja vuotoa. Vesien menon epäilyä. Istukkakin on siirtynyt hyvin edestä (liekö ollutkaan), kaksosen pussi kohdunsuulla muuttui verihyytymäksi, yrittäisikö kroppa sitä ulos. 

Baby on ihanan virkeä. Viimeisessä ultrassa oli kunnon jumppa päällä - mikä oli isompien kiva nähdä, kun olivat mukana. 

Huomenna kokeilen töissä oloa. Viime tiistaina supisteli koko päivän siellä, siitä jäin sairauslomalle. Nyt onneksi on se vara, että soittamalla synnärille saan sieltä sairauslomalapun.

Mutta mä en halua valittaa! Mä en ole ikinä pitänyt ihmisistä, jotka valittavat raskaudesta, sori vaan. Onhan mulla ollut omat vaivani (kuten liikkuminen ja nyt tämä), mutta mä nautin. Tämä on niin ihmeellistä aikaa, kasvattaa uutta elämää sisällään. Eikä sitä saa kaikki kokea, vaikka kuinka haluaisivat. Tämä raskaus on omalla kohdalla ainutlaatuinen myös siksi, että tiedän tämän olevan viimeinen ja haluan nauttia ja painaa siitä muistijälkiä. Ihanaa aikaa ❤️

Onneksi kaikki on hyvin

Silloin kun normaali vessareissu vaihtuu huomioksi verenvuodosta ja peloksi vauvan menettämisestä iskee paniikki. Ja tietenkin olet yksin. Hysteeristä itkua ja soitto päivystävälle sairaanhoitajalle joka neuvoo odottelemaan aamuun kotona ja soittamaan neuvolaan. Päätyy kuitenkin konsultoimaan synnytyssalia, jonka asiakkaaksi ollaan vielä liian pieniä. Onneksi siellä on hiljaista niin päästään käymään, koska juuri tänään baby ei selkeästi liiku, ja vaikka kipuja ei ole, mietin vaik muutaman päivän olleita supistuksia.

Vanha tuttu kätilö on ihana. Rauhoittelee ja sanoo että etsitään rauhassa. Ja se tunne, kun istukan suhinan seasta erotan pienen hevoslaukan. Se katoaa yhtä nopeasti kuin tulikin, mutta siellä se on! Kätilö jatkaa etsimistä, kunnes on tavoittanut tarpeeksi monta kertaa. Mikä helpotus. 

Lääkäri juttelee niitä näitä, kyselee kaikennäköistä turhaakin ja varmistaa että kaikki on hyvin. Ensin epäilee että kaksonen on syntynyt, mutta sitten kyselee työstäni, koska istukka peittää kohdunsuun kokonaan. Verta näkyy edelleen ja on hyvin paljon mahdollista, että näitä reissuja tulee vielä lisää jos supistelu jatkuu. 

Itkun jälkeen irtoaa jo melkein vähän helpottunut hymy. Kaiken tämän lopullisuus on jälleen palautettu mieleen. Jospa baby nyt jaksaisi ja selviäisimme tästä kaikesta.

Mysteeristä...

Olen kieltäytynyt kertomasta babyn laskettua aikaa tarkemmin kenellekään kahta parasta ystävääni lukuunottamatta. Ihmisten spontaaneihin kysymyksiin vastaan yleensä "loppukesästä" tai "alkusyksystä". Tänä herättää ihmisissä usein ihmettystä, jotenkin tarkan (!) päivän tulisi jotenkin olla yleistä tietoa?

Omat aiemmat babyt ovat syntyneet raskausviikoilla 38-42, eli raskauden normaalin keston puitteissa. Tämä tarkoittaa että yhden päivän sijaan jo ihan tuolla tilastoilla mahdollisia babyn saapumisajankohtia on aika monta. Yhden päivämäärän tuijottaminen, erityisesti kun neuvolan järjestelmät ovat niin kankeita, etteivät taivu kuin yhden tavan malliin - jonka tiedän vääräksi. Ultra on kanssani samaa mieltä, mutta tämä ei "virallista" päivää muuta.

Suora kommentti eiliseltä oli "No onpa kummallisen mysteeristä". Totesin vain, että minulla on muutakin stressattavaa kuin ihmisten kyselyt näinkin yksityisestä asiasta. Sama ihminen ihmetteli, miksi en tämän hetkistä viikkotilannetta voi sanoa - perusmatikallakin tästä saa paljon informaatiota irti. Liian paljon tällä hetkellä. 

Myös ensimmäiset pallokosketukset on jo havaittu. En tästä pahastunut kun se tuli läheiseltä ihmiseltä, mutta se muistutti minua taas raskauden julkisuudesta - kuinka tulevat äidit ja syntyvät vauvat ovat "yleistä riistaa" kaikille ympäröiville ihmisille. 

Tässä vaiheessa "Odottavan aika on pitkä" -lausahdus saa taas aivan uuden merkityksen.

Päivän paras hetki...

...on mennä illalla nukkumaan. Silloin on tarpeeksi rauhallista kuulostella ja tuntea, kuinka baby pitää omaa sirkusta vatsassa. Potkuja ei vielä tunne, mutta ne voltinheitot kyllä. Se on nykyään se hetki, kun muistaa taas olevansa raskaana. 

Mitään kielteisiä raskausoireita ei ole, housut tippuvat jalasta vatsan turvotuksen laskettua ja olo on mitä mainioin. Lantiokaan ei vielä vihoittele koko ajan, ainoastaan vihjailee välillä tulevasta. Ihana, ihana keskiraskaus ❤️

Seksiä!!!

Kun on parisuhteessa ja raskaana, tämäkin hoituu aika luontevasti, ellei isä ole hermoheikko tai itsestään lähes liikoja luuleva "satutanko mä vauvaa" -tyyppi.

Mutta sitten kun odotat yksin? Panoseuraa voi olla hankala löytää, varsinkin kasvavan vatsan kanssa. Baareihin ei huvita lähteä mutta jos ei lähipiiristä löydy potentiaalista vaihtoehtoa, on käytettävä mielikuvitusta. 

Tässä alkuvaiheessa homma onneksi hoituu vielä suhteellisen diskreetisti eikä random tyyppi välttämättä edes ehdi hoksata vatsaa, vaikka itse sen jo huomaakin. Varsinkin kun Tinderistä poimii sen nuoren ja innokkaan kaverin. Kun vielä käy niin hyvä mäihä, että kaveri on muuttamassa paikkakunnalta, ei tarvitse huolehtia että tähän törmäisi isovatsaisena ruokakaupassa. Perfect match seuraavaksi kuukaudeksi tai jotain. Ei murehdita vielä pidemmälle.

Itku, vitutus vai molemmat?

Chättäilin babyn isä kanssa eilen. Ei ole oltu yhteydessä kuuteen viikkoon. Silloin keskusteltiin aika jäätävään sävyyn, kerroin pitäväni babyn ja hän ei ollut kovin innoissaan ajatuksesta. Esitin toiveen että jossain vaiheessa kertoisi, haluaako kuulla meistä, mitään en ole vailla. 

Vaikka olen tehnyt babyn pitämispäätöksen lähtökohdasta, että tulen olemaan yksin, sai "Antaisit jo olla" -viesti aikaan valtavan vitutuksen aallon sekä kyyneleet virtaamaan.

Löysässä hirressä roikkuminen on kuitenkin pahinta. Tänään olo on ollut seesteinen, kevyt ja onnellinen. Mun ei tarvii kenenkään kanssa riidellä tästä lapsesta! 

Have you heard the gossip?!?

Siis oikeesti, kun tuo vanha vastikään eronnut nainen on nyt raskaana! Eikä sillä ole edes miestä!!! 

Just joo. 

Mietin tätä asiaa muutaman päivän. Ensin olin vihainen, sitten surullinen ja lopulta tuli mieleen vaan Sannin "Mitähän vittua" -biisi. 

Mua tuntevat ei ehkä kuvailisi mua mitenkään "heikonpuoleisena" ihmisenä ja sen mukaisesti ajattelin tämänkin asian hoitaa. Joten... 

Juoruilusta ei ole iloa kun tieto on julkista.

Ja voi miten ihania tsemppiviestejä ja -puheluita olenkaan saanut! Kun olen pohtinut paljon verkostojen vähyyttä niin verkostoa vertaistukeen ja keskusteluun löytyy kyllä. Ihmiset on ihania!

"Tiesitkö, että kondomit on keksitty?"

Kaikkea ihmiset kehtaavatkin sanoa. Selvinpäin, päin naamaa ja varmaan yhtään ajattelematta toisen tunteita. 

Luulin jo että ensireaktioiden pohja vauvauutiseen olisi saavutettu tokaisulla "Kenen kanssa sä sen saat?" joka tuntui sillä hetkellä valtavan loukkaavalta. Mutta ei, kyllä tää "Tiesitkö että kondomit on keksitty?" Pitää tämän hetkistä pohjapaikkaa. Erityisesti kun olen ko henkilöltä kysynyt aiemmin, etteikö häntä seksitaudit huoleta (kuten minua) kun tahtoo välillä unohtua.

Kaipa niiden vahinkovauvojen oikeasti oletetaan kuuluvan teineille, kuten kaverini viime viikolla minulle totesi. Koska onhan ehkäisy oikein käytettynä nyt kuitenkin LÄHES 100% ehkäisysuojan antavaa!! 

Millä vuosituhannella me oikeesti eletään?

Musta tulee perhe!

Suomeen syntyy yksinäisille äideille vuosittain 2000 lasta. Siitä huolimatta löytyy vain yksi kirja näiden äitien tueksi. Pakkohan se oli hakea ja ahmaistakin lähes yhdeltä istumalta.

Alku oli ihanaa luettavaa. Voimaannuttavaa, "mä selviän tästä" -fiilistä. Loppua kohden epäluulo alkoi hiipiä. Selviänkö? "Tuolla on varmaan tosi hyvät tulot." Tuolla on kyllä paljon paremmat verkostot kun mulla." Sekä pelkoja: "Jos mä vaikka isken kotona pääni, saako vauva huutaa päiväkaupalla ennenkuin joku tulee sen pelastamaa?" "Mitä jos mä kuolen?"

Jokainen äidiksi tuleva käy raskausaikana pelkoja läpi, nyt ne vain tuntuvat tulevan aikaisin ja erilaisina kuin ennen. Eikä ole sitä toista, jonka kanssa tuntoja jakaa. Vaikka aiemmista raskauksista, erityisesti ensimmäisestä muistan, että olin silloinkin sisäänpäin kääntynyt ja tunsin oloni yksinäiseksi, koska vauva ei ollut miehelleni konkretisoitunut. 

Kyllä mä tästä selviän, onhan muutkin selvinneet. Ja mä kuitenkin pidän itseäni keskivertoa vahvempana ihmisenä. Ja onhan mulla niitä hyviä ystäviäkin!

Puolet suomalaisvauvoista saa alkunsa vahingossa

YLEn uutisista bongasin juttua alkoholin haitoista raskauden alkuvaiheessa. Nämä haitat muodostuvat siinä vaiheessa kun alkio jakautuu eikä istukka vielä edes toimi. Uutisessa oli myös maininta, jonka mukaan puolet suomalaisvauvoista saa alkunsa vahingossa. 

Toki alkoholin käyttöä raskausaikana itsekin välttää, mutta tällaisen ihmeraskauden alku tuli kyllä niin yllätyksenä, että ehdin joulunpyhinä ottaa useammankin viini, munatoti ja skumppalasillisen. Tämän uutisen myötä voin nyt pohtia, olenko aiheuttanut pysyviä vaurioita lapselleni, jotka mahdollisesti ilmenevät vasta teini-ikäisenä.... Hormonihuuruisen yh äidin riemua tämä ei nyt suinkaan lisää.

http://yle.fi/uutiset/vauvaa_toivovan_kannattaa_pysytella_selvin_pain__ensimmaiset_viikot_ovat_ihmisalun_kehitykselle_kriittisia/8683206

Fluttering

Eilen illalla tunsin sen kummallisen siipien lepattelutunteen, jota Englannissa kutsuttiin nimellä "fluttering". Pientä siipien lepattelua alavatsalla. 

Piti ihan ryhtyä googlettamaan, millä viikoilla ihmiset alkavat liikkeitä tuntea, koska eihän se nyt mitenkään voi olla vielä mahdollista?!? Aikaisemmissa raskauksissa muistan tunteneena liikkeitä jopa poikkeuksellisen myöhään - tosin uskon olevani herkemmällä tämän kuin kahden edellisen kanssa, jolloin jaloissa pyöri yöheräileviä taaperoita. 

Löysin kokemuksia muiltakin. Viikolla 10 tai 11 oli liikkeitä muutkin tunteneet. Eihän sitä voi todeksi uskoa, mutta pitää seurata tuntemuksia. Ihanalta se kuitenkin tuntui, nyt kun pahoinvoinnin ja väsymyksen helpotettua mitään konkreettisia oireita ja muistutuksia babyn olemassaolosta ei ole. ❤️

Yksinhuoltajan verkostot

Kävin tänään "Totaaliyhäreiden" tapaamisessa. Siellä puhuttiin verkostoista sekä niiden merkityksestä ja sain puhuttua kauhuni asiasta sanoiksi. 

Ensinnäkään, kun sitä puolisoa ei ole, eli kotona on babyn kanssa yksin. Toki vanhemmat lapset on joskus seurana ja ikänsä puolesta vähän apunakin, mutta vastuullista seuraa siellä ei ole. Voit ehkä käyttää pikaisesti koiran pissalla, muttei puhettakaan muutamaan kuukauteen yksinäisestä, rauhallisesta kauppareissusta. 

Minulla ei ole vanhempia. Olin vanhempieni iltatähti, äitini oli saman ikäinen saadessaan minut kun minä olen babyn syntyessä. Isäni on kuollut ja äitini sairastaa alzheimeria, eikä ole enää tässä maailmassa. 

Sisarukseni ovat niin paljon vanhempia, että olemme nykyisellään etääntyneet - heillä o jo omat mummutettavat ja ukitettavat enkä koe heistä olevan minulle apua tässä tilanteessa. 

Jäljelle jäävät ihanat ystäväni. He ovat joko huolettomia sinkkuja tai heillä o ihanat, omat perheet. Saan ystäviltäni varmasti valtavasti apua, mutten tietenkään voi vaivata heitä aina tilanteen niin vaatiessa. 

Mistä voin saada verkostoja? Tuo ryhmä on yksi keino. Tutustua samassa tilanteessa oleviin, joiden kanssa voi puolin ja toisin olla avuksi. Tukihenkilöt on  toinen vaihtoehto, johon on ehdottomasti tutustuttava. Sainkin tähän hyviä vinkkejä tältä kultaakin arvokkaammalta ryhmältä, johon sain tutustua. Hienoa, että tällaisia on olemassa, koska neuvolasta en tähän apua saanut, eikä MLL myöskään osannut oikein auttaa asiassa. Odotan jo innolla seuraavaa tapaamistamme kahden viikon kuluttua!

Ultrassa taas

Tänään normi neuvolatutkimuksia. Olin positiivisesti yllättynyt, neuvolalääkärin vaihtuminen edellisistä raskauksista näkyy. Palvelualttiutta ja yhteistyötä, jee!

Toisen kaksosen tila on hyvin pieni ja baby on vallannut lähes kaiken käytettävissä olevan tilan, joten näyttää hyvältä. Sydän lyö vauhdilla ja voimalla. 

Historiani vuoksi tehdään tarvittaessa ylimääräinen ultra sukupuolen selvittämiseksi, mikä sekin oli positiivinen yllätys! Keskusteltiin jo nopeasta kotiutumisesta ja lääkityksen purkamisesta siihen liittyen sekä käytettävissä olevista tukiverkoista. Onhan tuohon aikaa. Oujees, kyllä mä tästä selviän! 

Heartbeat

Mua ei ole yhdenkään aiemman lapsen kanssa pelottanut mennä ultraan niin paljon kuin nyt. Tiedostaminen tästä "now or never" -tilanteesta saa miettimään niin monenlaista.

Kun selvisi, että sydän lyö, oli seuraava kysymys "että vain yksi". En tiedä, olinko mitenkään valmistautunut saamaani vastaukseen. Eli kyllä, vain yksi. Mutta siellä oli ollut toinenkin, josta oli jäljellä ainoastaan "jämät". Raskausoireita tämä kuitenkin selittää, koska kropassa jyllää kahden hormonit edelleen.

Olin kovin helpottunut. Niin siitä, että babyllä on kaikki hyvin, mutta myös siitä, että baby on ainoa. Kunnes illalla se helpotus väistyi ja todellisuus iski. Mä olin menettänyt vauvan. Suru korvasi helpotuksen, olihan kyseessä menetetty elämä. Eikä mulla ole ketään, kenen kanssa tätä jakaa. 

Vaistot

Mulla oli koko päivän kamala olo. Ajattelin vain babyn kuolleen. Googletin keskeytyneitä keskenmenoja, mitä pitäisi tehdä ja itkin välillä. Ajatus siitä, ettei mitään voisi enää tehdä tässä tilanteessa, eikä raskautta enää koskaan pääsisi kokemaan tuntui lohduttomalta. Tämän toteutuminen oli tuntunut kaiken koetun ja mahdottomuuden jälkeen niin ihmeeltä jo muutenkin, että toisaalta keskenmeno ei pitäisi olla mikään yllätys. Mutta ei se surua vähennä...